Kirja-arvostelu – Ville Vuorela: Häirikkötehdas

Häirikkötehdas-kirjan kansi.

Aloitin 1.10. kunnolla matkalle mukaan ottamani kirjan lukemisen, koska netti ei toiminut. Onneksi olin varannut jotain lukemista matkaan, muuten olisin tullut varmaan hulluksi, nytkin oli lähellä. 7.10. oli kirja luettu. Sivuja oli 190 ja fontti suht suurta. Kirja on varattu kirjastosta, ja otin tietoisen riskin siinä, etten saisi kirjan laina-aikaa uusittua tarpeeksi pitkälle ollessani vaihdossa, mutta toivotaan että saan sen ajoissa palautettua. Kirjan nimi on Häirikkötehdas, sen on kirjoittanut opettaja ja pelisuunnittelija Ville Vuorela. Ei voi olla ihan turha mies, jos on oma Wikipedia-artikkeli. Vesa Linja-ahon arvostelutyylin innoittamana itsekin lainaan kirjaa varsinaisen arvostelun sijaan.

Kirjan näkökulmat avartavat tajuntaa:

Olen leikitellyt seuraavalla ajatuksella: jos käyttäjä saisi tietoa muusta maailmasta pääasiassa Internetistä, eikö sisällön automaattinen muokkaaminen käyttäjäprofiilin perusteella muuttaisi samalla sitä todellisuutta, jossa käyttäjä kokee elävänsä? Tähän asti käyttäjän on täytynyt itse selvittää oma viiteryhmänsä ja löytää maailmankatsomuksensa ja identiteettinsä mukaiset yhteisöt ja uutislähteet, jos on halunnut elää kokonaan oman maailmankatsomuksensa mukaisessa todellisuudessa. Onhan helppoa olla vaikkapa uusnatsi, jos saa valita sosiaaliset suhteensa, uutislähteensä ja julkiset keskustelunsa mielensä mukaan. Jos informaation käyttäjäkohtainen muokkaus menisi tarpeeksi pitkälle, muokkaus tapahtuisi automaattisesti. Ihmiset eläisivät omien mieltymystensä mukaisessa informaatiokuplassa, ja Internetin yhdistävä vaikutus muuttuisi erottavaksi sitä mukaa kun käyttäjien käsitykset todellisuudesta ja sen kuvaamiseen käytettävästä kieli muuttuisivat tarpeeksi erilaisiksi.

–

Valinta vanhempien hyväksynnän ja lauman hyväksynnän välillä on vaikea, mutta uskallan väittää meidän kaikkien valinneen lopulta lauman, ainakin murrosiän tehdessä tuloaan. Koululaisen näkökulmasta kouluyhteisö on laumana vahvempi ja vakaampi voima kuin vaikkapa jatkuvasti töissä käyvät ja omien kiireittensä kanssa painivat vanhemmat. Nykyvanhempia vaaditaan toki jatkuvast viettämään enemmän aikaa jälkikasvunsa kanssa, mutta modernin yhteiskunnan täytyisi sortua, ennen kuin perheet voisivat taas alkaa kilpailla jälkikasvunsa sosiaalisten verkostojen kanssa.

Tämä on ehkä oma lempparini, nykyään tuntuu siltä, että mitään ei yritetä kehittää ja johtaa loogisesti ja rationaalisesti kohti parempaa lopputulosta, vaan kaikki on kummallista puuhastelua:

Luokkakokojen kasvaessa opettajiin kohdistuu suorastaan yliluonnollisia kurinpidollisia vaatimuksia. Yleensäkin tuntuu siltä, että muutoksia ja säästöjä tehdään niiden itsensä vuoksi ja kukaan ei mieti takaisinkytkentöjä tai pitkäkestoisia vaikutuksia. Jos videopelejä suunniteltaisiin yhtä leväperäisesti tai päämäärättömästi, seuraisi potkut. Ilmeisesti opetusjärjestelyjen suunnittelijat eivät ole vastuussa kenellekään.

Itse jotenkin pidän koko nykyistä koulujärjestystä vähän nurinkurisena. Oppilaat ovat nimenomaan koululaitoksessa. Onko laitosmaisesti järjestetty opetus kuitenkaan se toimivin tapa? Ja jos opetus järjestetään laitosmaisesti, voisiko sen laitosmaisuuden kuitenkin saksia systeemistä irti niin pitkälle kuin suinkin mahdollista?

Teoriassa koulutarkastaja voisi puuttua opettajan epäsopivuuteen, mutta epäsopivuuden toteaminen satunnaisilla tarkastuskäynneillä on hyvin vaikeaa. Näin siitäkin huolimatta, että huono opettaja voi kylvää yhtä suurta tai jopa suurempaa tuhoa kuin vaikkapa huono lääkäri.

–

Jos koulun omia järjestyssääntöjä rikotaan, koululla on oikeus ylimääräisiin kurinpidollisiin toimenpiteisiin silloinkin, kun lakia ei ole rikottu tai rikkuri ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa. Mutta usein kuulee jonkun rehtorin tai koulutoimenjohtajan kehuvan, että heillä on ”nollatoleranssi” yhdessä jos toisessakin asiassa. Valitettavasti todellisuus koostuu harmaan eri sävyistä. Lievemmissä tapauksissa nollatoleranssia on mahdotonta perustella oppilaalle muuten kuin aikuisten mielivaltaisena vallankäyttönä ja kiusantekona. Olipa se kirjattu järjestyssääntöihin tai ei, siitä ei seuraa pitään hyvää. Vaikuttaa siltä, että oikeudenmukainen vallankäyttö kouluyhteisön sisällä edellyttää tilannekohtaisia ratkaisuja. Tällainen ajatus kääntyy kuitenkin huonosti säännöiksi tai ohjelmajulistuksiksi, joten uskon asennekasvatus- ja sananvapaussekoilun jatkuvan.

Kirjasta löytyy myös loistavia tiivistyksiä peliteollisuuden arjesta, pitäisi lukea kaverin muutkin kirjat läpi jahka ehtii, oletan että ne ovat täynnä asiaa.

Perustajat ja ensimmäisen sukupolven työntekijät ovat silti todellinen yhteiskunnan muukalaislegioona, ja myöhemminkin mukaan tulleet ovat melkoisen kirjavaa porukkaa. On introverttejä taitelijoita, laskutaitoisia sosiopaatteja, löysähousuisia moottoriturpia, intohimoisia scifi- ja fantasiaharrastajia, pukuja ja solmioita vihaavia insinöörejä, korkeakoulujen kirjoilla vuosikymmenet roikkuneita ikiopiskelijoita ja itseoppineita ammattilaisia, jotka osaavat vaikka mitä eivätkä omaa minkäänlaisia papereita yhtään mistään.

–

Pelialalla työskenteleminen on joillekuille kutsumus tai tehtävä, jonka eteen ollaan valmiita kestämään palkkojen heilahtelu, hankalat työolot, spastinen työtahti ja epävarma tulevaisuus. Toiset taas ajautuvat tälle alalle, koska muualta ei löydy mielekästä työtä tai sopeutuminen tavalliseen työyhteisöön tai muun yhteiskunnan byrokratiaan ei onnistu. Ajat ovat muuttumassa, ja muodollinen koulutus tulee muuttamaan kaiken. Tätä verenvaihtoa ei ole kuitenkaan vielä tapahtunut.

–

Pelien tekeminen on ohjelmistosuunnittelua, mutta tunteella.

Kirjassa lainattiin myös loistavaa blogausta, jonka nörtti- ja hikipinkokuvaukset  osuvat niin nappiin kuin olla ja voi :). Alkuperäiseen blogaukseen voi tutustua täällä: http://takkirauta.blogspot.it/2008/01/hikipingot-ja-nrtit.html

Kirja on nyt luettu, ja voin kyllä suositella. Näkökulmaa sain niin pelien tekemiseen kuin opettamiseen ja koulumaailmaankin. Tekisi mieli seuraavaksi lukea Ville Vuorelan pelien tekoon keskittyviä opuksia. Nekin ovat varmasti yhtä viihdyttäviä ja omaavat hyviä pointteja. Useamman kerran kirjaa lukiessa kävi mielessä, että seuraava kappale on varmasti kauhea kun asiaa alustetaan näin, mutta yleensä aina yllättyi positiivisesti seuraavassa kappaleessa olevista näkemyksistä :). Kirja oli mukava luettava, 4/5, koska odotin siltä ehkä enemmänkin manifestin luonnetta, ja ideoita ja näkemyksiä koulun muuttamisesta myös nörteille sopivaksi paikaksi. Lisäksi olisin lukenut mielelläni puolet pidemmänkin kirjan joka oli näin viihdyttävä. Jos ei ole nörtti niin kirja varmasti auttaa näkemään koulun uusin silmin jo nykymuodossaankin.

Loppuun on vielä pakko laittaa maraton-lainaus niille, joita kirja alkoi kiinnostaa. Tätä lainausta ennen Vuorela on kertonut, kuinka kuristi pahinta kiusaajaansa ja pääsi näin eroon kiusaamisesta:

Minä rikoin sääntöjä ja ratkaisin ongelmani väkivallalla. Konstini olivat toimivia – ei siksi että kuristin kiusaajani henkihieveriin, vaan siksi, että vaikka iskin takaisin ja nujersin kiusaajani, en kuitenkaan kerännyt voiton hedelmiä. En halunnut kiivetä siinä sosiaalisessa hierarkiassa, jonka mukaan koulukaverini mittasivat omaa ihmisarvoaan. Luin joskus jostain, että sioux-intiaanit keräsivät kunniaa coup-pisteinä, joilla sitten kerskuttiin maalausten ja sulkien avulla. Yläasteen sosiaaliset piirit toimivat samalla periaatteella: Kiusaamisesta ja monista muista tempuista sai coupia. Niillä sitten ostettiin ystäväpiiriä, hyväksyntää, tyttöystäviä, bilekutsuja ja niin edelleen. Se, kuka pisteistä piti kirjaa ja miten, jäi minulle arvoitukseksi. Välittömästi tapahtuneen jälkeen asetuin tietoisesti ja ehkä myös mielenosoituksellisesti koko systeemin ulkopuolelle. Minä en ymmärtänyt ikätovereitteni kulttuuria ja kiusatuksi tultuani en enää edes halunnut ymmärtää. Välillämme oli muuri ja hyvä niin. Minä en keräisi heidän pisteitään, ja kunhan kukaan ei yrittäisi kerätä niitä minun päänahallani, olisi maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Olen noudattanut samaa periaatetta jokaisessa sosiaalisessa hierarkiassa, jonka kanssa olen sittemmin joutunut olemaan tekemisissä. Älä kiipeä, älä alistu ja älä kerjää ystäviä. Ole ystävällinen mutta asiallinen, ja jos haluat päteä, päde työlläsi. Työkaverit ovat vain työkavereita; syvemmät sosiaaliset suhteet pitää ansaita. Armeijaa lukuun ottamatta (siellä oli liian voimakas ja kaikkialle ulottuva hierarkia) tämä on aina toiminut, vaikka tekeekin työpaikan pikkujouluista ja muista yhteistilaisuuksista hieman kiusallisia. Ohjeeni toimii parhaiten teknisen kirjoittajan tai pelisuunnittelijan kaltaisessa asiantuntijatehtävässä, sillä siinä ei ole uraputkea, joka ajan myötä veisi uusiin tehtäviin ja uusille vastuualueille. Niinpä nuoleskelu on vähemmän tärkeää kuin monissa muissa töissä. Nokialainen ”up or out” -mentaliteetti ei sovi minulle.

 Aikaisemmin mainitsemani ystävä ei iskenyt takaisin. Ehkä hän teki niin kuin usein kehotettiin: kestä kuin mies, älä välitä, pojat on poikia, yritä ymmärtää ja huomenna on uusi päivä. Ehkä psykologit ja muut ammattikasvattajat tutkivat häntä yrittäen keksiä, mikä hänessä oli vikana, jotta samasta pojasta oltaisiin saatu sekä uhri että syyllinen. Hän puri hammasta, ja hänen kiusaajansa polkivat hänet sosiaalisen hierarkiansa pohjalle. Paikat ovat vaihtuneet ja hierarkiat korvautuneet toisilla, mutta hän aloittaa pohjalta yhä uudelleen ja uudelleen. Luulin pitkään, että kiusaaminen sosiaalisen kiipeämisen keinona jäi taakse yläasteen välitunneille ja että työpaikkakiusaaminen oli iltalehtien keksintöä. Olin väärässä. Kiusaajia löytyy kaikista yhteisöistä, ja he paljastavat oikean karvansa heti, kun löytävät helpon saaliin. Ja yhä edelleen kiusatun pitäisi kestää, unohtaa asia tai keksiä, mikä hänessa itsessään on oikein vikana.

 Ehkä tämä on asioiden luonnollinen tila. Ihminen on laumaeläin, ja laumat organisoivat itsensä hierarkioiksi, tahallisesti tai tahtomattaan. Kiusaaminen on hierarkiassa putoamista, poljetuksi tulemista, jotta polkijat voisivat ainakin kokea nousevansa ylöspäin. Opetusministeriö on ylpeä koulukiusaamisen vastaisista hankkeistaan, mutta menee ainakin vuosikymmen, ennen kuin niiden seuraukset alkavat näkyä työelämässä, jos koskaan näkyvät. Kun kerran kaikki nämä korkeasti koulutetut aikuiset ihmiset, joita olen työelämässä kohdannut, eivät ymmärrä tekojaan ja niiden seurauksia, minun on vaikea uskoa, että mikään taho pystyy näitä asioita heille selittämään. Ja mitä koulujen toimintaohjelmiin tulee, ne ovat yhtä tyhjän kanssa, jos into hiipuu pariksi vuodeksi tai asialle laitetaan opettaja, jota ei kiinnosta. Ihmisluonto nousee esiin ja taas ollaan lähtötilanteessa.

En ymmärrä, mitä kaikkea tuona aurinkoisena kevätpäivänä vuonna 1987 oikein tapahtui, mutta olen huomannut, että sellaisetkin kiusaajat, jotka kaiken järjen mukaan eivät tiedä tapahtuneesta mitään, kiertävät minut vieläkin kaukaa.